Juoksu toi meidät tavallaan takaisin yhteen. Olimme tavanneet edellisen kerran varmaan parisenkymmentä vuotta aikaisemmin, mutta tiesimme toki toistemme vaiheista työssä ja vapaa-ajalla. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että hän oli myös joutunut työttömäksi, itse asiassa tapaamistamme edeltävänä päivänä.
Olemme kuin kaksoset eri vanhemmista. Jos hän olisi myös elämäntapajuoksija, toinen meistä olisi varmasti vaihtunut synnytyslaitoksella.
Mutta, mutta… Miten ihmeessä juoksu sitten yhdisti meidät, ihmettelet siellä varmaankin.
Tapasimme kesän lopulla, Hokan ystävämyynnin oviaukossa pikapikaa. Juuri sen verran, että kumpikin sai kerrottua etsivänsä uutta duunia. Muuta ei kai tainnut tulla juurikaan sanottua, paitsi hänen syynsä sinne tulolle. Ystäväni mies tuli metsästämään itselleen uusia lenkkareita.
Meistä tuli mentori ja mentoroitava. Pidimme toisiamme pystyssä, kun työttömyys alkoi syödä itsetuntoa ja kovertaa lompakkoa. Oli tärkeää, että rinnallani oli ihminen, joka tiesi täsmälleen, miltä musta tuntui perjantai-iltapäiväisin klo 15, kun sähköposti alkoi piipata hylkäysviestien merkiksi. Tunnin mittaisen puhelun jälkeen olin valmis taas uusiin hakuihin, pumpattuna täyteen uskoa itseeni ja osaamiseeni.
Vaikka stressaava elämänvaihe rokottikin juoksuharrastustani, pidin juoksurutiineista kiinni kaksin käsin. Keskityin peruskestävyyden ylläpitämiseen, tavoitteellinen juoksu sai jäädä. Mentorini sen sijaan aloitti säännöllisen juoksun pitkähkön tauon jälkeen, tavoitteelliseksikin sitä voi sanoa. Nollasta Naisten Kympille järkevällä ja erityisesti hänelle räätälöidyllä, nousujohteisella treeniohjelmalla.
Juoksu oli meille kummallekin se toinen henkireikä. Vaikka emme voineet hallita tilannetta työmarkkinoilla ja omia hakujammekin vain tiettyyn rajaan saakka, juostessa tunsimme menevämme eteenpäin. Pienillä askelilla ja treeni kerrallaan.
Mentorini kunto koheni samaa tahtiin juostujen kilometrien kanssa, mulla kunto ei päässyt romahtamaan. Juoksu ja sen mukanaan tuomaa hyvänolontunnetta ei voinut kukaan ottaa meiltä pois. Pystyimme hallitsemaan ainakin yhtä osa-aluetta arjessamme. Lenkkareiden heittäminen seinään tai työnhaussa himmamminen ei ollut meille kummallekaan vaihtoehto. Tai jos sen suuntaista oli havaittavissa, ohjasimme toisemme taas oikeille urille.
Jokaisella on tapansa pitää itsestään huolta, meille molemmille se oli työttömyysaikana juoksu. Uskon, että saimme juoksusta myös itsevarmuutta työhaastatteluihin. Säännölliset endorfiinibuustaukset tekivät ihmeitä myös olemuksellemme.
Aloitimme uusissa duuneissamme suunnilleen samoihin aikoihin. Vaikka uuden aloittaminen viekin energiaa, olemme molemmat kyenneet pitämään juoksurutiineista kiinni enemmän tai vähemmän. Kuten työttömänä ollessa, juoksu antaa loppujen lopuksi enemmän energiaa kuin se ottaa. Olemme parempia ihmisiä hikoiltuamme 20 minuuttia, puoli tuntia tai vieläkin pidempään.
Mä olen tajuttoman ylpeä ystävästäni. Hänellä oli tahtoa ja sisua sitoutua juoksemiseen, vaikka elämäntilanne ei ollut siihen otollisin, eikä nollilta juoksun aloittaminen 56-vuotiaana ole mitään herkkua. Ensi viikolla tapaamme Naisten Kympillä pitkästä aikaa. Odotan jo yhteistä picniciämme maalissa, yhtä yhteisen tiemme merkittävää etappia. Mentori ja mentoroitava, tukipilarit ja todelliset ystävät.
Ei kommentteja