Tänä syksynä olisi mahdollisuus päästä juoksemaan veteraanien EM-maraton miltei naapurissa, Jyväskylässä. Jätän sen suosiolla väliin, sillä viimevuotinen Finlandia Marathon oli henkisesti ja fyysisesti liian raskas kantaa, eikä aikaa ole kulunut tarpeeksi. Nyt on kuitenkin oikea hetki syyskuussa kirjoittamani postauksen julkaisemiseen.
Edellinen ilta
Rinne terveyskeskukselta tarhaan oli kadonnut. Lampi oli aivan yhtä musta kuin muistoissani. Upseerikerhon piha oli rähjäinen. Missä ihmeessä kaikki ihmiset olivat? Vattupensaita oli joko karsittu kovalla kädellä, tai sitten ne olivat aina olleet tuon kokoiset, katsoinhan niitä silloin puoli metriä alempaa.
Rappukäytävä tuoksui samalle kuin lapsuudessani, tai oikeastaan vain melkein. Jokaisen oven takana asui silloin joskus jauhopeukalo, joka taikoi perheelleen sämpylöitä ja pullia, jotka houkuttelivat meidät ulkoleikeistä himaan. Se oli huomattavasti tehokkaampi pyydys kuin huhuilu ikkunasta. Silloin kotia ei kutsuttu kuitenkaan helsinkiläisittäin, vaan oli varmasti "vain" koti, isolla koolla.
B-rappu, ylin kerros
Saavuin Jyväskylään hyvissä ajoin. Isäntäperheemme ajelutti mua vanhoilla kotikulmillani Tikkakoskella ennen kuin haimme Katjan junalta. Olin varautunut tunnemyrskyyn, mutten tajunnutkaan kuinka kovaa se voisi iskeä.
Ibland så önskar jag att livet var som när jag var sju.
Så himla enkelt, inte som det är nu.
Allt var så stort, men litet på samma gång,
en dag var evigheten så evigt lång.
Nu känns det som jag springer ett marathon,
maraton, om och om.
Och jag kan springa snabbt, jag kan springa långt.
Ja, jag kan springa så gott som jag kan.
Jag kommer ändå aldrig fram.
- Miss Li: Maraton -
Sain Muumiltakin lisätsempit maratonille.
Onneksi illan maratonhäröily, Katjan saapuminen ja upea isäntäperhe saivat ajatukseni suunnan toisaalle. Meitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä koko vierailumme ajan.
Sain tungettua kaiken ylimääräisen muistojen arkkuun ja laitoin avaimen piiloon. Avaisin sen sitten, kun olisin siihen valmis. Siellä oli tavaraa erityisesti kahden viimeisen vuoden ajalta, katkeruutta, vihaa ja surua. Ihan varmasti myös paljon ilon hetkiä, mutta juuri sillä hetkellä ne peittyivät haikeuden usvaan.
Miksi juuri Finlandia Marathon?
Vuoden 2024 päämaratonin ajankohdan ratkaisi perhejuhlat. Vastaavat juhlat jäivät pari vuotta sitten väliin julkisivuremontin vuoksi. Tällä kertaa juhlimme myöhään yöhön, kun siihen oli kerran mahdollisuus. Konfirmaation kanssa samaan viikonloppuun osunut syyskuinen Tallinnan maraton vaihtui näin ollen seuraavan viikonlopun Finlandia Marathoniksi.
Edellisvuotinen HCR oli sujunut häröilyn merkeissä. Saimme frendini Katjan kanssa reitin varrelta uuden ystävän, Jyrin. Keväällä 2024 tapasimme uudemman kerran, tällä kertaa HCR:n maalissa, ja samalla pääsimme tutustumaan myös Jyrin ihanaan tyttäreen. Pölisimme siinä maratonsuunnitelmistamme ja tulipa myös Jyrin naapurissa järjestettävä Finlandia marakin puheeksi. Eipä aikaakaan, kun meidät kutsuttiin endorfiinihöyryissä (tai sitten me kutsuimme itsemme) Jyrin luokse bunkkaamaan, jos tulisimme Jyväskylään. Eiköhän se ollut sillä sinetöity.
Katja ja minä Jyrin kanssa ennen starttia.
Aamu
Täällä me nyt istuskelimme muutama tunti ennen lähtölaukausta, hyvin nukutun yön jälkeen. Vaikka maratonille lähtö jännittääkin joka kerta, oli startteja takana kymmenen tai kolmekymmentä, juttelu iltapalalla ja brekulla veivät jännityksestä pahimman terän. Ystävillä ja ystävyydellä on ihmeellinen voima.
Aamu sujui yllätyksittä, soittolista oli tavalliseen tapaan levällään ja vaatekasasta piti kaivaa päivään sopivaa päälle. Olin kaukaa viisas, enkä ottanut mukaani itselleni kuin yhdet kisakengät, Cielo X1:t. Katjalle olin pakannut Rocket X 2:t. Olen juossut niillä kisoissa ja kohentanut kuntoani radalla, mutta myönnettäköön, että ovat kooltaan sopivammat ystävälleni kuin mulle. Yksistä lenkkareista saa tällä tavalla tuplaten iloa! (Olen saanut molemmat lenkkarit Hoka-lähettiläänä maksutta.)
Hyppäsimme autoon ja kohti Jyväskylää. Menomatkalla konseptoimme uuden juoksutapahtuman Jyväskylään. Näkeeköhän suunnitelmamme koskaan päivänvaloa? Tuskin, mutta hauskaa meillä oli, taisinpa nähdä itseni siellä juoksevankin. Aika mainio verkka päivän pääkisaan.
Nappasin jalkaani kotoa lähtiessäni puolta numeroa tavallista isommat lenkkarit. Niissä oli hyvä olla ennen ja jälkeen maratonin. Varsinkin juoksun jälkeen turvonneet jalat kiittelivät.
- Mainos: Challengerit ja sukat saatu Hokalta -
Lähtö
Katjalla on muhun hauska vaikutus. Aivokapasiteetistani katoaa yhdessä hääräillessämme runsas puolikas ja iästäni neljä viidesosaa. Tai ehkä se on tulevan 42 kilsan syytä? Joka tapauksessa, vaatesäilytyksen ja lähtöpaikan löytymisessä oli meille ilon aihetta kerrakseen, puhumattakaan iloisesta jälleennäkemisestämme noin neljän minuutin toisistamme eksymisen jälkeen.
Lähtölaukaus tuli kuin varkain ja lähdimme virran mukana. Tässä vaiheessa oli kivaa.
Reitillä
Finlandia Marathonilla ratkottiin myös Suomen mestaruudet SAUL:n aikuisurheilijoiden sarjoissa. Meillä oli numerolaput edessä ja takana, joista oli mahdollista luntata missä sarjassa kukin mestaruudesta kamppaileva juoksi. Mulle oli selvää, etten olisi missään nimessä kärkikahinoissa, sen verran kovia viisikymmentä täyttäneitä naisia oli kisassa. Lähdin kuitenkin kisaan tosissani ja päätös piti puolisentoista kierrosta neljästä.
Finlandia Marathon kiertää järven neljä kertaa. Mun hermoilleni siinä oli kaksi kiekkaa liikaa, maisemat tuli nähtyä jo sillä ensimmäisellä. Katja lähti juoksemaan omaa kisaansa niihin aikoihin, kun vatsani alkoi äksyillä kunnolla ja tiesin, että tulisimme näkemään vasta maalissa. Näin sen pitääkin mennä frendien kanssa. Hyvät ja huonot hetket, saati vauhti ei osu koskaan yksiin. Maraton on loppujen lopuksi yksilösuoritus, vaikka rakkaan ihmisen vieressä juokseminen antaakin valtavasti lisävoimia.
Näkymä sillalta. Jos oikein tarkkaan katsot, huomaat varmastikin kanssajuoksijoita rinteessä. Jossain vaiheessa puolikkaan juoksijat tulivat pitämään maratoonareille seuraa.
Katja katosi nopeasti näköetäisyydeltä ja hänen sijaansa aloin tähyillä bajamajoja. Vatsasta oli tulossa kisan heikoin lenkki. Lisäksi tajusin, että muistojen arkku oli sittenkin jäänyt raolleen. Yritin saada ravistettua kevään mittaan kerääntyneen peen päästäni, mutta siellä se tiukasti tanssi kehää. Olo oli kuin yöllä kello neljä, jolloin päästäisen kokoiset haasteet kasvavat kerrostalon korkuisiksi, elleivät peräti elämää suuremmiksi ongelmiksi.
Hain voimaa ja itseluottamusta, unohdustakin rakkaasta biisistä:
Jag är starkare än du tror.
Och när livet trycker ner mig,
ska jag alltid stå emot.
Jag är starkare än du tror
Och jag ska visa att jag kan
va hård som diamant.
Och när livet trycker ned mig,
så ska jag dra mig upp igen.
Jag ska ta mig över ytan
för jag är inte färdig än.
Jag är starkare än du tror
och jag kan riva alla hinder om jag bara vågar tro.
Jag är så mycket starkare än du tror.
- Miss Li: Starkare -
Pahvimukit ovat mun silmissäni ammattimaisen kisan merkki. Reunan puristus nokaksi ja juominen vauhdissa ja ihan kävellessäkin helpottuu kummasti.
Bajamajalta toiselle
Vessahätä oli kuitenkin ongelma, josta en päässyt silmiä räpäyttämällä, manifestoimalla tai oikealla biisivalinnalla eroon. Juoksin hädissäni bajamajalta toiselle, jotta en jättäisi jälkeeni kuralätäköiden väristä vanaa. Ja tässä vaiheessahan satoi niin vietävästi. Kahden viimeisen kierroksen aikana pysähdyin jokaiseen hotelli helpotukseen heiluttelemaan jalkojani ja kiroilemaan. Lisäksi mulla oli todella hassu tunne, sellainen, joka herätti muistoja 25 vuoden takaa: virtsatientulehdus. Ei samperi, sekin vielä!
Järven kiertäminen otti päähän. Bajamajojen pitkät välit sapettivat. Vaikka reittiä kehutaan tasaiseksi, siellä oli kuitenkin nyppylöitä ja nousuja silloille. Onneksi kanssajuoksijat olivat ihania ja heidän kanssaan jutustelu tai ihan vaan vierekkäin juokseminen auttoi sinnittelyssä.
Viimeiselle kierrokselle kaartaessani mietin tosissaan juoksun järkevyyttä. Päätin kuitenkin jatkaa, sillä olenhan mä ennenkin raahautunut maaliin ilman energiaa. Enkä matkustaisi toiselle paikkakunnalle keskeyttämään kuin vain todellisen pakon edessä. Tämä ei ollut sellainen.
Loppuaika menetti merkityksensä, tärkeintä oli päästä maaliin.
Jag ska öppna varje dörr,
tänker inte be om ursäkt
om jag kliver in och stör.
Jag har ett liv och det är kort.
Så det ska inte slarvas bort
på att vara nån jag inte är.
Och när andra börjar tvivla,
så ska jag tro på det jag gör.
Ja niin mut ohitettiin taas kerran.
Maalissa
Ajalla 4:08 olin kuudes omassa sarjassani. Kaikki edelläni maaliin tulleet olivat alittaneet neljä tuntia, viidenneksi tullut noin puolella minuutilla, voittajan aika oli 3:24. Katja oli omassa ikäryhmänsä neljäs ja pokkasi joukkuehopeaa N40-sarjassa.
Katja oli joutunut odottelemaan mua maalissa parisenkymmentä minuuttia. Yhteinen ystävämme oli nähnyt kotisohvaltaan maaliintuloni ja kertoi hymyssäsuin, että multa taisi päästä aikamoisen ruma sana päästyäni maaliin. Pysyin hädintuskin pystyssä, mutta onneksi Katja oli siinä, kirjaimellisesti tukenani. Mut oli vedetty tyhjiin. Mua sattui joka paikkaan, halusin vain vessaan. Halusin kotiin.
Ystävyys koetuksella?
Myönnän, etten ollut helppoa seuraa. Vanhenin lähdössä olleesta kymmenvuotiaasta pahantuuliseksi teiniksi. Olemme Katjan kanssa sen verran hyvät ystävät, miltei sisarukset, että uskallan kiukutella hänelle samaan tapaan kuin perheenjäsenelle. En muista, josko edes pyysin anteeksi käytöstäni.
Narikan ihanat vapaaehtoiset toivat mulle ilman pyytämistä reppuni, kun pysäköin tuoleille sen eteen. Kai musta näki jo kauas, ettei mulla ole järin hauskaa.
Reppu tuntui niin painavalta, että olisin halunnut kaatua koppakuoriaisena lätäkköön ja jäädä siihen heiluttelemaan jalkojani. Tai ei mulla kai olisi ollut siihenkään voimia. Kroppa oli syväjäässä, mutta onneksi lähin Fitness 24/7 suihkumahdollisuksineen oli kävelyetäisyydellä. Salin jäsenyydestä on ollut iloa tällä kaudella sekä Jyväskylässä että Göteborgissa kisojen jälkeen.
Äksyilin ja olin kaikkea muuta kuin positiivinen itseni, mutta Katja kesti sen. Tein pizzan ostamisesta hankalaa ja jos olisin joutunut olemaan vastuussa junaan ehtimisestä, olisin istunut siellä varmaan vielä seuraavan viikon koittaessa.
Jyri tuli vielä moikkaamaan meitä ennen lähtöämme, oman puolikkaansa jälkeen. Nämä kaksi ystävääni saman pöydän ääressä muistuttivat mulle taas, mikä juoksutapahtumissa onkaan parasta. Juoksufrendit.
Elämä voittaa
Onneksi noudatin Katjan esimerkkiä ja join pizzan kyytipojaksi limua. Olo alkoi kohentua junaan päästyämme.
Aivokapasiteettini oli sokerimyrskyn vaikutuksesta noussut jo parikymppisen tasolle, joten kykenin täyttämään Omaolo-oirearvion. Kun OmaKantaan kilahti vielä saman illan aikana resepti virtsatientulehdukseen, keveni henkinenkin taakka ihmeesti.
Kun vaihdoimme Tampereella junaa, juttumme alkoivat olla jo tututtuun tapaan korkealentoisia. Nuija ja Tosinuija pääsivät taas kukkaan. Olo oli silti kuin hakattu.
En päässyt ihan näihin lähtöviivan tunnelmiin, mutta tylsää ei kotimatkallakaan ollut.
Kotijoukoilta tukea
Oli pakko soittaa kantoapua asemalle vastaan. En tuntenut itseäni järin vahvaksi tässä(kään) vaiheessa vuorokautta. En ole neiteilyyn taipuvainen, mutta nyt oli tosi kyseessä. Mieheni kaappasi reppuni kantoon ja tallustelimme apteekin kautta himaan, joten sain aloitettua lääkekuurin saman tien. Toipuminen 37. maratoniltani alkoi siitä.
14.9.2024 | Finlandia Marathon aikaan 4:08:00 | 5:52 min/km
Ei kommentteja