Töitä hakiessa, oli se sitten työttömänä tai uusia haasteita duunista käsin havittelevana, on tärkeä pystyä ymmärtämään ammattiminän eri puolia. Tunnistaa, missä on hyvä tai huono, mihin suuntaan haluaa kehittyä ja ylipäänsä mitä haluaa tai ei halua tehdä. Toki itselleen sopivan työympäristön tunnistaminen on myös yksi huomioonotettavista asioista, mutta jätettäköön se tämän postauksen ulkopuolelle.
Ammatillisessa umpikujassa aika harvalla on kykyä nähdä itseään timanttina, josta yritykset taistelisivat. Näin oli mullakin alussa. Muutosneuvottelut eivät yksinään vie itsetuntoa, vaan koko siihen johtanut prosessi, joka on saattanut kestää kuukausia, jollei jopa vuosia. Huomasin, että kuopasta on vaikea nousta, mutta näin sopivan ajan kuluttua, kun kaikki on loksahtanut paikoilleen, voin lisätä, ettei mahdotonta.
Mut oli hajoitettu palasiksi, enkä ollut aivan varma, millainen palapelistä tulisi valmistuttuaan. Tiesin sen verran, ettei mulla ollut aikaa eikä taloudellista mahdollisuutta jäädä odottelemaan, että kaikki loksahtaisi paikoilleen itsestään. Mua katsoi peilistä ihminen, jota en tuntenut enää. Miten mä oman alani ammattilaisena kykenen myymään itseäni yrityksille, jos en edes tiedä mitä paketista löytyy?
Kelasin kuvia työttömyysajalta. Olen ottanut syksyn ja talven mittaan harvinaisen vähän kuvia tavallisesta arjestani. Ehkä en nähnyt siinä silloin mitään muisteltavan arvoista. Muistan tunnemaiseman jokaisen tuolloin ottamani kuvan takaa. Tässä se oli odottamisesta huolimatta toiveikas.
Ensimmäinen vaihe
Aloin seuloa työnhakuilmoituksia uusin silmin, välittämättä sen kummemmin alasta tai haettavasta tehtävästä. Keräsin työnhakijoilta vaadittavia ominaisuuksia ja millaista työkokemusta heiltä odotetaan. Lehtiöön alkoi ilmestyä sivutolkulla adjektiiveja ja osaamista, jota mulla oli tai ei ollut, plussia ja miinuksia. Huomasin, että mähän olen vaikka mitä.
Kyselin entisiltä työkavereiltani kehityskohteitani ja vahvuuksiani. Frendieni kautta ymmärsin, että moni erityispiirteistäni, jotka tekevät musta ystävän, ovat sellaisia sisäsyntyisiä ominaisuuksia, joiden pohjalle kaikki muu rakentuu. Miksi en ollutkaan aikaisemmin tajunnut, että ne ovat todelliset supervoimani? Sellaisia, jotka tekevät musta erityisen ja parhaassa tapauksessa henkilön, jota työyhteisö jos toinenkin saattaisi kaivata.
Toinen vaihe
Olen työelämän moniottelija, generalisti ja se joku, joka laittaa hommat taustalla rullaamaan. Mutta mitä mä ihan oikeasti haluan tehdä?
Otin jälleen ilmoitukset avukseni. En pidättäytynyt vain omaa osaamistani sivuavissa ilmoituksissa, vaan seulani oli paljon laajempi. Listasin sivutolkulla työtehtäviä, joita haluaisin tehdä ja niitä, joita en haluaisi tehdä kuin pakon edessä. Tiesin, etten voi olla nirppanokka ja turhan valikoiva, mutta nyt jos koska oli aika lähteä itsekkäistä lähtökohdista.
Työnantajat haluavat palkata motivoituneita kandidaatteja. Miten voin vakuuttaa heidät, jos en edes itse tajua mitä haluan ja miksi?
Kun aloin tulla itselleni taas tutummaksi, itsetuntoni alkoi näyttää elpymisen merkkejä. Sekä henkinen että fyysinen ryhtini kasvoi usealla sentillä, vaikka jokainen hylkäysviesti veikin multa hetkellisesti jalat alta. Itsesäälistä oli kuitenkin helpompi nousta, kun pohja oli tullut matkan varrella valettua kunnolla. Mulla alkoi olla suunta selvillä.
Onneksi mulla oli varaventtiilinä juoksu. Tässä olen mahtunut samaan kuvaan oman sarjansa voittaneen eliittijuoksijan, Ruotsin Mustafa Mohamedin kanssa veteraanien MM-kisoissa Göteborgissa.
Luopumisen tuskaa
Viimeinen askel oli vaikein. Mun piti lajitella molemmista listoista plussat tärkeysjärjestykseen. En voinut räiskiä menemään, vaan mun oli pakko keskittyä olennaiseen. En voinut olla kaikkea kaikille. Oli haikea jättää jäähyväiset osalle ydinosaamisestani. Se tulisi olemaan ikuisesti osana työkalupakkiani ja iso osa työhistoriaani, mutta en käyttäisi siihen jatkossa työpäiviäni.
Fokusointi ja tiivistäminen toi lopulta halutun tuloksen. Varmasti onnellakin oli siinä oma osansa, kuten monella muullakin asialla elämässä.
Prosessi jatkuu
Plussien ja miinusten lisäksi mulla oli myös kolmas sarake, joka ilmestyi rinnalle työnhaun pitkittyessä. Kutsun sitä urasuunnittelun siemeneksi.
Olen listannut tavoitteitani samaisten työnhakuilmoituksien pohjalta: tällaiseksi (työkaveriksi) haluan joskus tulla ja tällaista tahdon tehdä tulevaisuudessa työkseni. Nyt, tuntiessani itseni paremmin kuin vuosi sitten, tiedän mitä mun tulee vahvistaa itsessäni ja osaamisessani, sekä kuinka saan käännettyä heikkouteni vahvuuksiksi saavuttaakseni haluamani.
Mulla on vielä pitkä matka edessä kuljettavana, mutta onneksi kaiken ei tarvitse olla valmista tässä ja nyt. Itsensä kehittämiseen kuuluu myös keskeneräisyys. Asioiden ei tarvitse edetä suoraviivaisesti, vaan mutkittelulle ja suunnan vaihtamiselle on annettava mahdollisuus.
Juuri nyt olen kuitenkin pysähtynyt paikoilleni ja se tuntuu hurjan hyvältä.
Toukokuisella maratonilla Riiassa oli helppo hymyillä.
Ei kommentteja