Kun aiheena on juuri vast´ikään juoksemani maraton, arviolta 30 % keskusteluista alkaa kysymyksellä:
"Miten meni?" 50 prosenttia kyselijöistä haluaa tietää millaisen ajan sain, ja suunnilleen loput alkavat sanoilla:
"Miten olet toipunut?"
Kaikki kolme kysymystä sopivat mulle mainiosti, enkä vielä tähän päivään mennessä ole kieltäytynyt vastaamasta kyselijöille. Tosin vastaukseni saattavat olla hieman pitkänlaisia.
Edellisen päivän saldo: univelkaa ja 14 km kaupunkikävelyä
Mikä aikasi oli?
Olen juossut jo useamman vuoden kisoissa kelloa tuijottaen. Mulla on ollut realistisia tavoiteaikoja, jolloin miltei jokainen juostu mara on ollut edellistä nopeampi, tai olen ainakin juossut omalla, toivotulla tasollani. Sitten on ollut myös täysin puhtaita toiveaikoja, joissa ei ole ollut realismia pätkän vertaa. Osa taas on ollut satunnaisesti ja vahingossa nappiin menneitä suorituksia, jolloin loppuaika on ollut iloinen yllätys uskomaani kuntoon tai treenimäärään nähden.
Otin mukaani kolme lappua: 3:45, 4:15 ja 5:00
Jos en tietäisi millaista työtä neljän tunnin alittaminen vaatii multa, olisin lähtenyt Tukholmaan hakemaan toiveaikaa. Onneksi myös päähäni on tarttunut järkeä juoksukilometrin tahtiin ja musta on tullut realisti. Terveyden sakkaaminen sekä rikkonainen talvi- ja kevättreenikausi ovat seikkoja, joiden olemassaololle en ole voinut sulkea silmiäni. Lähdin suosiolla kisaturistiksi, tavoitteenani ehtiä Turun iltalauttaan.
Niin ja se aika? Onneksi tajusin tarkastaa sen virallisista tuloksista. Muistelin, että se olisi ollut 4:55. Kappas, olikin himpun verran kuvitelmiani parempi, 4:52:23.
Satu, Tukholmaan kotiutunut Anna ja minä. Parasta tapahtumissa ovat ystävät <3
Miten meni?
Ensinnäkin, olin väärässä lähtökarsinassa, sillä mut oli sijoitettu vanhojen meriittieni mukaan. Viimevuotinen, 49-vuotiaana juostu tilastotulos 3:49 oikeutti mulle pääsyn ensimmäiseen lähtöerään. Jos olisin ollut juoksemassa itselleni kovaa aikaa, olisin ollut täysin oikeassa seurassa. Olisin päässyt juoksemaan sen kummempia mutkittelematta. Nyt oloni oli pikemminkin vaivaantunut.
Yritin luikerrella salaa Annan ja Sadun karsinoihin. Mut kuitenkin käännytettiin omaani. Kuva numeronnoutomatkalta.
Menin karsinassa niin pitkälle taakse kuin vain mahdollista, sillä en halunnut olla kenenkään nopeamman tiellä. Ja näinhän se olikin, ainakin jonkin aikaa, kunnes 10 minuuttia myöhemmin startanneita luodin vauhdilla pinkovia juoksijoita alkoi ohittaa mua oikealta ja vasemmalta.
Huvitan itseäni Garminin kisaennusteilla. Loppuaikaennuste huononi minuutilla ihan vain kelloa tuijottaessa. Maratonin jälkeen kisaennusteesta oli sulanut 14 minuuttia pois.
Seitsemän kilsan kohdalla mut ohitti ystäväni Satu, joka lopulta teki upean oman enkkansa Stokiksen haastavassa säässä. Hän olisi varmastikin saanut pudotettua ajastaan muutaman minuutin, jos olisi päässyt juoksemaan heti alusta lähtien yhtä avointa baanaa kuin minä.
Tänne haluan uudestaan!
Juoksu-kävelyä
Vauhdinjako oli sitä sun tätä, sillä olin juoksemassa fiiliksellä, enkä sekuntiviisarin viitoittamaa vauhtia. Aloitin 4:15 jänöjen imussa, mutta onneksi tajusin viiden kilsan kohdalla, että he paahtavat aivan liian kovaa vauhtia, sekä mulle että tasaisen vauhdinjaon taulukon mukaan.
Tyttären pampula pelasti orastavan kisakriisin. Onneksi nappasin aikalipukkeista 4:15 aikaan tähtäävän mukaani. Muuten en olisi osannut laskea kuinka paljon jänikset olivat edellä aikataulua.
Tiputin vauhtia reilusti ja 13 kilsan vessakäynnillä sain päähäni kuningasajatuksen. Nyt mulla olisi loistava tilaisuus testata juoksu-kävely -taktiikkaa maratonilla! Pirautin samalla himaan kertoakseni, ettei kannata ihmetellä mikä mulla on vikana, kun liveseurannassa vauhti tippuu alusta huomattavasti:
Mulla on kaikki hyvin, ei tarvitse olla huolissaan. Mä nautiskelen!
Näitä veikkosia ei kannattanut lähteä seuraamaan.
Jos olisin laahannut jalkojani 6:55-kilometrivauhdilla kokonaisen maratonin verran, jalkani olisivat olleet pökkelöinä viimeistään 10 kilometriä ennen maalia. Juoksupyrähdysten ansiosta jalkani saivat liikkua mielivauhtiaan, eikä ripeä kävely turruttanut koipiani.
Kiitos juoksu-kävelyn, maraton ei tuntunut missään vaiheessa vaikealta, vaan pystyin nautiskelemaan matkasta aivan toisella tapaa, kuin yleensä.
Kyllä, olen vahva.
Reitti
Maltillinen eteneminen ja juomapisteillä hengailu antoivat mulle mahdollisuuden tutkailla upean reitin pienimpiäkin yksityiskohtia rauhassa. Oli upea päästä juoksemaan todellista kaupunkimaratonia, jossa kadut oli varattu yhden päivän ajaksi meille juoksijoille. Ja joo, niille muutamalle katupätkälle parkkiin jääneille autoille myös.
Tukholma, olet kaunis.
Tukholma tarjosi meille parastaan ja kannustus oli järisyttävää. Olen juossut Stokiksessa vanhemman reitin yhdeksän kertaa, mutta tämä joitain vuosia sitten lanseerattu reitti päihittää sen mennen tullen.
Enkä myöskään ole ennen nähnyt kannustajia yhtä villeinä. Koko kaupunki tuntui hengittävän maratoonareiden tahdissa.
Tunteet olivat pinnassa kerran jos toisenkin. Olin pakahtua ilosta:
Mä saan ja pystyn juoksemaan. Tyylillä ja etenemistavalla ei ole merkitystä. Kunhan laitan jalkaa toisen eteen, olen maalissa jossain vaiheessa päivää. Olen elossa!
Kuvasin ja filmasin pitkin reittiä. Käypä katsastamassa Instasta @pikkuliten tallennetuista tarinoista tunnelmia Tukholmasta (kansio "Kisoissa").
Ikioma ensiapupiste
Mulle sattuu ja tapahtuu kisoissa ja lenkkipoluilla. Tälläkään kertaa en selvinnyt 42 kilometristä kommelluksitta. Hieman ennen puolimaratonin kohdalla ollutta juomapistettä paikallinen höntiäinen päätti iskeä mua kunnolla silmään ja jäädä sinne piileskelemään. Onnekseni yhden miljoonahuvilan edessä oli kannustaja, joka tarjosi mulle apuaan.
Ei kestänyt kauaakaan, kun hän oli kipaissut sisällä hakemassa mulle mukillisen vettä juotavaksi ja vesikipon, jonka avulla sain annettua ensiapua silmälleni. Nyt pystyin pitämään sitä auki. Hyödyllinen seikka juostessa.
Vesikuljetuksen vanavedessä paikalle tuli sisätiloista myös auttajani ystävä. Jäin rupattelemaan Davidin (from London) ja Tian (från Estand) kanssa juoksusta yleensä, parhaillaan selkäni takana käynnissä olevasta maratonista ja auringon lämmittämästä Tukholmasta. Mikäs mulla oli jutellessa, kun ei ollut mihinkään kiire.
Lähtiessäni sovimme, että vilkutan heille Viking Gloryn kannelta tasan kello 20 laivan lähtiessä satamasta. He vilkuttaisivat mulle takaisin. Tämä keltainen talo olisi helppo havaita Djurgårdenin rannasta.
Niin ja entäs se höntiäinen? Se tuli salamatkustajana Suomeen ja valui viimein pari päivä myöhemmin pois silmäni sopukoista.
Onnistuneen maratonin resepti: herkkutankkaus edellisenä iltana
Lauantaipicnic
Glukoositabujakelua en huomannut ja juoksin suosiolla lämpimän cokiksen ja haalean kahvin ohi (nyt joku varmaan sanoo mulle, että olivatkin juuri niin kylmiä tai kuumia kuin pitikin ja mua keljuttaa vietävästi), mutta muuten nautin kaikkea tarjolla ollutta. Banaanit, suolakurkut ja kasvisliemi upposivat vesi kyytipoikana. Lisäksi kannoin juoksuliivissä omia eväitä, eli geelejä, mukana. Mulla oli energiaa vaikka muille jakaa.
Kylmän kevään jäljiltä lämmönsietokykyni on tavallistakin surkeampi, mutta silti sen kummempia yllätyksiä ei tullut. Lippiksen säännöllinen kastelu ja parin vajaan vesimukillisen juominen jokaisella juomapisteellä pitivät mut skarppina. Varjon perässä juoksemisesta tuli varmaan jokunen satametrinen lisää reitin mittaan, mutta kilometri kilometriltä maali tuli silti lähemmäksi.
Onnistuneen maratonin resepti: oikeanlaiset varusteet.
Addun juoksuhame oli ensimmäistä kertaa käytössä. Loistolöytö alelaarista! Hokan Bondi X:t valikoituivat kisalenkkareiksi. Varmasti niitäkin on kiittäminen vaivattomasta juoksusta ja nopeasta palautumisesta. Hoka-lähettiläänä saan tossuja testattavakseni ja tästä parista onkin tullut alkutotuttelun jälkeen yhdet ehdottomista lemppareista. Polvisukat vaihtuivat juuri ennen hotellilta lähtöä lyhyempiin.
Myös tavallista hitaampi maraton päättyy ennen pitkää
Kun kannustajat muistuttelivat siitä, että maratonia on jäljellä enää pari kilsaa, mulla oli voimia jäljellä vaikka useammankin kilometrin taivaltamiseen. Pohdin, josko pitäisi juosta puolitäysillä maaliin. Sitten näin maratonin kaatamia juoksijoita siellä täällä hoidettavana. Yhdellä oli jalat ylhäällä, toinen makasi kyljellään, kolmas oli avaruuspeitteen alla, neljäs... Heitä oli aivan liikaa.
Mitä mä olisin voittanut, jos olisin lähtenyt kipittämään minkä jaloistani pääsen? Ehkä minuutin, ehkä puolitoista?
Katselin ympärilläni juoksevia megaurheilullisia maratoonareita. Heillä ei näyttänyt olevan yhtään niin hauskaa kuin mulla. Heidän unelmansa oli juossut aina vain kauemmaksi jossain vaiheessa vauhdin hiipumisen tahtiin. Mä taas en ollut vetänyt itseäni lainkaan piippuun.
Taktiikkani on ollut oikea tähän asti. Miksi muuttaa tahtia tässä vaiheessa!
Edellisenä päivänä Stadionin oli vallannut lauma varusmiehiä. Heillä oli meneillään rankka treeni täysissä varusteissa.
Stadionin ulkopuolella kuulokkeistani alkoi kaikua sama biisi, joka mulla oli kuuntelussa lähtökarsinassa ja varmaan joka päivä jo parin vuoden ajan:
Tänk inte mer på morgondagen även om regnet bara öser
Har varit där på botten, ja, det löser sig
Det skiftar snabbt även om molnen ligger över dig
Se mig flyga, se mig dyka
Se mig glida runt, rakt igenom, upp och ner
Genom tid och rum, har jag blivit dum?
Finns inga hinder nu, skiter i vem som vinner nu
- - -
För nu tackar jag livet och höjer mitt glas
Jag tar inget för givet, baby, du och jag
För nu tackar jag livet och ingen jävel kan hindra mig
För vem har sagt att dagar som gått kommer igen?
Lev nu, dö sen
Juoksin stadionille ja jalkani aloittivat hurjan loppukirin. Muu kroppa yritti pysyä vauhdissa mukana. Loppukirin aikana otetut kuvat eivät todellakaan kuvaa sitä sisälläni pörräävää riemua:
Miten olet toipunut?
Kiitos juoksu-kävelyn, kroppani on toiminut moitteettomasti maaliviivalta tähän päivään saakka. Varmasti lihakset ovat täynnä mikroskooppisia repeämiä, joiden takia pitää ottaa rauhallisesti, mutta en ole kokenut normaalia jäykkyyttä, väsymystä tai mielialan laskua. Olen ollut iloisempi kuin aikoihin. Energiaa tuntuu piisaavan, eikä marathon bluesista ole tietoakaan.
Maalissa! Kuivasin onnenkyyneleet poskiltani hetkeä ennen selfien ottamista.
Pelkäsin Tukholman maratonia henkisesti. Vitsailin, että jos en olisi mennyt Sadun kanssa yhdessä kisapaikalle, olisin saattanut "vahingossa" nukkua pommiin starttaamisen sijaan.
Viime vuoden nousujohteisuus katkesi kuin kanan lento lokakuun lopussa ja sain vaivan toisensa jälkeen. Koronakaan ei päästänyt helpolla. Muutos alle neljän tunnin juoksijasta yhdessä talvessa siihen, mitä olin ennen tavoitteellisen juoksuharjoittelun aloittamista, on ollut henkisesti haastavaa.
Mulle teki kuitenkin hyvää joutua pakon edessä miettimään omaa juoksuminääni ja sitä, mitä oikeasti tahdon tältä harrastukselta. Päätin mennä hakemaan lähtöpisteen pohja-aikaa ja sen myös sain. Uskon, että tästä alkaa uusi, nousujohteinen aikakausi.
Vaikka meillä olikin Sadun kanssa tarpeeksi aikaa hotellille siirtymiseen, silti jokainen ylimääräinen hukkaan heitetty minuutti huolestutti. Meidät käännytettiin täydeltä Stadionin metroasemalta edelliselle. Mahduimme Tekniska Högskolanin pysäkiltä metrovaunuun, toisin kuin Stadionilta tulleet. Seuraavalla kerralla kävelen suoraan Tekniskalle kulkematta Stadionin aseman kautta.
4.6.2022 Stockholm Marathon | 4:52:23 | 6:55 min/km
Ei kommentteja