Huomenta, kiitos, hei!

Kun olin pieni, mummini opetti kiittämään vihreän pitkänmatkan (= Espoon) bussin kuskia. Päämääränämme oli yleensä joko Grani, Stocka tai Aleksin Elanto riippuen siitä, olimmeko tulossa vai menossa.

HKL:n sinisissä taas oli iso tyylirike kiittää kyydistä, sillä eihän sitä ehdoin tahdoin halunnut leimautua maalaiseksi. Mistäköhän moiset ajatukset oikein olivatkaan iskostuneet helsinkiläisnuoren päähän? Muistan kyllä hymyilleeni kuskille, sillä minkä sitä perusluonteelleen voi. Hymyilin kuitenkin vaivihkaa, jottei kukaan muu kuin kuski nähnyt.

Nykyään busseja on vaikka minkä värisiä. Espoo on jo kuin Helsinkiä mutta Kauniainen taitaa olla (henkisesti) yhtä kaukana kuin ennenkin. Huikkaan yhdessä lasten kanssa hyvät huomenet ja heiheit kuskeille. Tänään kuski sai vilkutukset ja lentosuukonkin osakseen. Hymyt tulevat aina kaupan päälle.

Tervehtiminen saa hyvälle mielelle. Olemme myös saaneet luksuskohtelua ilmeisesti sen takia, että olemme jääneet mieleen. Useamman kerran kuski on odottanut bussiin juoksevaa tuttua perhettä. Hän on huikannut meille heit ennen kun olemme kyenneet itse sen puuskuttamiselta sanomaan.

Kiitos kuskit, kun kuskaatte meitä tarhaan ja harrastuksiin. Ilman teitä autottoman elämä olisi hurjan paljon hankalampaa. Hei ja nähdään taas huomenna!

Kulttuuriratikassa viime joulukuussa joululauluja laulamassa. Tällä kertaa tarhamatka sujui kuin tanssi. 

Tuskien taival

Ensimmäinen juoksemani maraton ei vetänyt kärsimyksessä vertoja järjestyksessään seitsemännelle. Kävin silloin läpi mieheni kanssa todellisen tuskien taipaleen treenamatta, pelkällä yleiskunnolla, lihasmuistilla ja sisulla. Olimme juosseet vain yhden lenkin ennen Tukholman maratonia, pituutta 20 min ja kolme kilometriä + rapiat. En suosittele tätä kenellekään.

Miksi sitten juoksin maratonin harjoittelematta? Kaikkein suurin syy on toki se, että kesäkuun alun koitos pääsi (jälleen) yllättämään. Kun ilmoittautuminen oli käsillä, maratoniin tuntui olevan aikaa vähintään ikuisuuden verran. Yht´äkkiä aika vaan katosi jonnekin.

Kun nyt kerran olimme ilmoittautuneet Tukholmaan, satuimme olemaan molemmat terveitä ja olimme saaneet lapsille hoitajat mukaan, niin kyllähän silloin piti ainakin startata. Lähdimme juoksemaan sillä fiiliksellä, että katsotaan nyt miten tässä käy. Keskeyttäähän voi aina, jos tosi pahalta tuntuu tai ainakin viimeistään puolikkaan kohdalla. Ilmeisesti kärsimysrajamme kulkee pilvissä, sillä kaikesta hirveydestä huolimatta pääsimme maaliin. Kumpikaan ei missään vaiheessa uskaltanut sanoa ääneen, että lopetetaan nyt ja heti. Sen sentään sain suustani, että saa olla viimeinen kerta kun juoksemme 42 kilometriä kylmiltämme. Älyttömällä suomalaisella jääräpäisyydellä tulimme maaliin elämämme surkeimmalla ajalla, 5:35 ja risat. Auta armias, kyllä ihminen voi olla idiootti.

Hämmästyttävintä kaikessa oli se, että palautuminen tapahtui ennätysvauhtia. Ensimmäistä kertaa maratonin jälkeen ei ollut pienintäkään ongelmaa nousta ja laskeutua portaita. Lihaksissa oli väsymystä seuraavina päivinä, mutta kivusta ei ollut tietoakaan. Teoriani "läskissä ei kipu tunnu", taitaa pitää paikkansa. En kuitenkaan lähtenyt juoksemaan seuraavaan 3-4 viikkoon. Läpensä tyhmä en siis ole.

Vastaava palautumisnopeus on ollut ilonani myös tuskien taipaleen jälkeisissä juoksuissa. Ilmeisesti kroppa on alkanut tottua 42,195 kilometrin rutistuksiin. Toivon, että sama trendi jatkuu tämänkin juoksukauden koitoksissa, vaikka aionkin treenata ja kunnolla. 

Tässä lauantai-iltaan ripaus romantiikkaa Niken tapaan:

Ensimmäiset viisi kilometriä takana

Otin varaslähdön Tukholmaan treenaamisessa. 14 viikon rutistus alkoi tänään tulevan viikon sijaan. Nappasin ruotsinkielisestä Runner´s Worldistä ohjelman, joka sopii vuoden teemaani. Saanen treenin laadun tuolla kohdalleen ja samalla näyttää kilometrejäkin kerääntyvän kopsakka määrä.

Ohjelmassa oli eilen lepo, tänään olisi ollut 6 km kevyttä ja huomenna 7 km mäkijuoksua. Aika oli kortilla, varsinkin kun jouduin odottamaan vuoroani juoksumatolle. Aloitin rennon juoksun sijaan 5 kilometrin mäkijuoksulla, sillä halusin saada kasaan mahdollisimman tehokkaan treenin aikarajoitteesta huolimatta.

Vaikka aionkin jatkossa seurata ohjelmaa melko tarkkaan, en kuitenkaan aio unohtaa juoksuharrastukseni yhtä tärkeimmistä kivijaloista, joustavuutta. Itselleen on oltava armollinen, eikä tehdä juoksusta pakkopullaa. Aina ei saa mennä juoksemaan vaikka kalenterissa olisinkin mikä vaan kilometrimerkintä. Aina ei myöskään tarvitse juosta. Jos kevyen treenin vaihtaa puistohullutteluun lasten kanssa tai illan viettämiseen ystävien luona, niillä voi olla kokonaisuudelle suurempi merkitys kuin ohjelman orjallisella seuraamisella.

Tilasin tänään maratonpäivälle tihkusadetta ja 16 astetta. Sillä säällä, ehjällä juoksukaudella ja ihka uudella ohjelmallani pääsen luultavimmin maaliin asti ja kurkottelen mahdollisesti omaan uuteen ennätykseeni. 

Kuva napattu sivulta www.asics.com.au