Humalassa

Tavoitteellisen juoksuharjoittelun myötä viinin ja oluen kulutus on laskenut meillä miltei nollaan. Ei pöhnäisiä aamuja eikä morkkiksia edellisen päivän sanomisista ja tekemisistä.

Tai no... ei ihan näinkään. 

Sen sijaan, että nostattaisin veren alkoholipitoisuutta, loistan järjen jättiläisenä endorfiinihumalassa. Samankaltaisuus viinillä hankittuun olotilaan on yllättävä.

Maratonilta maaliin pästyäni suuni käy. Alati. Kuluneen sanonnan mukaan vastuu siirtyy kuulijalle, onhan puolet perimästäni savolaista. Aihealueella ei väliä. Puhua pälätän vaikka keskustelukaverini haluaisi paeta paikalta.

Pyörin väkkäränä, pääni on täynnä loistavia ideoita.
Tanssiaskeleita pitää ottaa, sillä sitä vartenhan kisapaikalla on taustamusiikkia.

Missä kaikki kaverit ovat? Nyt bailataan!

Kisajärjestäjien onneksi mulla on aina kiire kisoista, sillä muuten jäisin heidän riesakseen pilkkuun saakka. Mut pitäisi nostaa nokkakärryllä kisapaikan ulkopuolelle, jos en ymmärtäisi muuten häipyä paikalta.

Olen väsymätön kunnes sammahdan. Se tapahtuu odottamatta, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sammallan, eikä elämä olekaan enää hohdokasta. Pääsen hädintuskin omin jaloin kotiin. Laskuhumalan kirous on päässyt valloilleen.

Kotiin könytessä tuntuu siltä, kuin jaloissani olisi kaksi vasemman jalan lenkkaria. Ja kyllä, voin syyttää näitä menokkaita heikosta olotilastani. 

Kotona nesteytän itseäni teellä ja vedellä, jotta humala suonissani laimenisi hieman. Syön jotain, jotta oloni paranisi. Alkoholiton olut käy kyytipojaksi. Prosentteja en todellakaan kaipaa tästä humalasta paranemiseen.

Aamulla pää on samea, kroppaa jomottaa. Onkohan se siitä tanssimisesta?
Maratonin jälkeiset keskustelut surraavat päässäni. Pitikö mun siitäkin selittää jotain?

Pienet tasoittavat tekisivät poikaa. Mutta kun ei saa vielä juosta. Mä en kestä tätä kankkusta.

Endorfiinihumalasta toipuminen vie aikansa. Kroppa ja pää vaativat aikansa. Kun yhdestä on selvitty, seuraava on jo mielessä. Tätä humalaa pitää saada lisää!

Ja sitten taas mennään.