Kello on neljä yöllä ja ahdan sämpylää kitaani hiljaisuuden vallitessa, vessanpytyllä istuen. Kylppärin valot häikäisevät unisia silmiäni, enkä ole varma, josko ne kannattaisi pitää auki tai kiinni. Menen takaisin sänkyyn odottamaan yön kolmatta herätystä. Enköhän mä ehdi ajoissa maratonin lähtöön, vaikka jatkaisinkin hetken yöunia.
Jos olisin tajunnut ilmoittautuessani Riian maratonille, että lähtö on jo klo 7:05, olisin kenties jättänyt painamatta enteriä. Täällä sitä nyt kuitenkin oltiin, rättiväsyneenä ihan omasta syystä.
Kerroin työkaverilleni, ettei mua keljuttanut, vaikka surkea sää osuikin samaan ajankohtaan lomani kanssa. "Tarkoitatko hellejaksoa?" hän kysyi. Ei, en todellakaan. Odotan kesää yhdeksän kuukautta vuodesta. Rakastan aurinkoa ja lämmintä kesätuulta. Valoa ja hellejuoksusta litimärkiä vaatteita.
En jättänyt lenkkejä helteen takia väliin, mutta huomasin äärimmäisten olosuhteiden vaativan parempaa valmistelua, kuin mulla on tapana. Niinpä juoksu ei ollut aina helpoimmasta päästä, taisinpa jopa vihata yhdellä pitkiksellä jokaista askelta. Lenkkien mittakaan ei ylttänyt sille tasolle, mitä olin ajatellut. Mutta skidini sanoin, oma vika pikku sika.
Alla neljä lenkkiä, joista pari sain pelastettua lennosta, mutta niistä pieleen menneistäkin opin tulevien hellekesien varalle.
Fiilisjuoksija ja elämäntapamaratoonari. Sykkeiden tuijottelija. Yöjuoksija, avantouimari ja kahden teinin äiti. Takana 39 täyspitkää ja katse seuraavassa. HOKA-lähettiläs | pikkuliten(a)gmail.com
