Juoksutreffit masokistien kanssa


Kynnys lähteä pitkikselle on ollut viime aikoina korkealla. Mitä lähemmäksi Tampereen maraton tulee, sitä pidempiä lenkit ovat. Tai ainakin pitäisi. Jostain syystä tuntuu siltä, etten saa revittyä pitkiksen vaatimaa liki kolmen tunnin pituista pätkää mistään.

Frendit olivat aikeissa juosta Masokistin Unelman, 100 kilometriä Paloheinän metsäteillä.
Josko lähtisin sinne kannustamaan? 10 kilsaa sinne, toinen takaisin ja siinä välissä juoksutreffit tulevien virallisten masokistien kanssa. Taas kerran myhäilin saamani loistoidean johdosta.

Lupailin kultamuna-Katjalle, että olisin paikalla puoli seiskan aikoihin. Itsestäni riippumattomista syistä myöhästyin tästä. Olisi siinä ja siinä ehtisinkö paikalle ennen kuin Katja olisi jo maalissa.

Saapuessani Pirkkolasta Paloheinään näin pari miestä lappu rinnassa. Olin oikeassa paikassa! Lähdin juoksemaan vastavirtaan moikkaillen kaikkia masokistin unelman perässä juoksevia. Pian vastaan tuli Jonna, joka oli mukana kannustamassa. Hän kertoi Katjan tulevan perässä. Oli kuulemma jo odotellut mua.

Oi ihana Katja, missä sä oot?

Tuttu hahmo lähestyi mua. Mä ehdin sittenkin mukaan!

Siinä vaiheessa Katjalla oli takana noin 97 kilsaa. En olisi ikinä uskonut! Hän selitti mulle juoksun eri vaiheet, henkiset ylä- ja alamäet. Suu kävi, jalat kantoivat ja ajatus oli terävä.

Mitä ihmettä? Pystyy juoksemaan melkoista vauhtia ja puhumaan samanaikaisesti vielä tässä vaiheessa?! Ystäväni on kone <3

Katjan oli tarkoitus juosta viimeinen noin kahden kilsan pituinen pätkä yksin, mutta onneksi sain lähteä mukaan. Tsemppari-Minnakin liittyi mukaan.

Vauhti kiihtyi ja kiihtyi mitä lähemmäksi maali tuli. Mulla oli tekemistä pysyä edellä, jotta ehtisin ottamaan kuvia maaliintulosta. Suunto näytti nelosen keskaria. 4 min/km viimeiset parisataa metriä siinä vaiheessa kun takana on jo sata kilometriä??!! Käsittämätöntä!

10:57 ajallaan Katja tuli kolmanneksi naisten sarjassa ja hän on nyt virallisesti masokisti. Siitä on todisteeksi diplomi. Varmaan jossain päin kroppaakin sen tuntee ainakin hetken verran.


Stara. Tuplaykkönen. Kultamuna. Rakkaalla Katjalla on monta nimeä. 


Seuraavaksi liimauduin Mintun ja Erkun seuraan. Olen saanut näiltä mahtavilta naisilta niin paljon tukea ja inspiraatiota sekä livenä että somessa, että nyt oli aika antaa takaisin... jotain. Yritin puristaa aivojeni lokeroista tyhmimmät juttuni, mutta poikkeuksellisesti en saanut mitään aivovapaata suustani ulos. Sen sijaan aloimme keskustella vakavista asioista. No, vauhti ei ainakaan hidastunut siitä, joten ehkä nyt oli sen paikka. 

Opin maamerkit aika nopeasti: mäki, tolppa (tai puu) ja kivi. Niiden kohdalla sai ottaa kävelyaskelia. Laitoin kävelyosuuksien ajaksi Suunnon pois päältä. Liikkeessä kuitenkin olimme koko ajan.


Tämä on mäki (joka alkaa tolpasta). Sekä Katja että Erkku ja Minttu muistivat kertoa siitä mulle. Sen sai kävellä. 

Mintulla ja Erkulla sekä muilla masokisteilla oli käynyt tsemppaajia juoksukavereina pitkin päivää. Yksi näistä oli Tage, joka oli juossut ensin Mini Masokistin eli maratonin ja jatkoi siitä suoraan kirittäjänä. Hänellä tuli päivän mittaan täyteen 70 kilometriä.

Tagen tuntevat tai ainakin tietävät varmaan kaikki somessa aktiiviset juoksijat. Mä olen myös tiennyt hänet pienen ikuisuuden verran, kiitos hänen sadan maratonin rykäyksensä muutama vuosi sitten. Onneksi Tage muisti missä olemme juosseet ensimmäistä kertaa yhdessä, sillä itse olisin veikannut polkuseikkailua, johon Erkku houkutteli mut. Olemme tavanneet virallisesti 13.12.2015 maratonin merkeissä, tietty.

Erkku pyysi mua laittamaan hänen FB-sivuilleen päivityksiä, jotta kotijoukot näkevät että hänellä on kaikki hyvin. Vaikka kuvaussihtini ei ollut parhaassa terässä ja ilta alkoi hämärtyä, tein työtä käskettyä.

Klo 20:06 Päivitys Erkun FB-sivulle:
80 kilsaa takana

Erkku + Minttu ja mieletön kirittäjä Tage. Hänellä ei hymy hyytynyt eikä juttu tauonnut koko pitkän illan aikana. Ja takana oli jo maraton...

Soitin jossain vaiheessa kotiin ja kysyin josko mua tarvitaan. Musta kun tuntui siltä, että mun paras paikkani olisi Paloheinässä.

No jos sulla on siellä hyvää seuraa ja juoksu kulkee, niin totta kai sä jäät sinne. Me pärjätään täällä kotona kyllä. 

Mulla on maailman paras mies.

Niinpä jatkoin juoksua, enkä miettinyt kotiinpaluuta pätkän vertaa. Jos vika dösä ehtisi lähteä kisapaikan vierestä, ainahan mä voisin juosta isolle tielle odottamaan kyytiä.

Huoltojoukot olivat aivan ihanat, sekä juoksijoiden omat että järjestävän tahon, Peräkylän Ponnistuksen. Kävin lokkimassa limua ja karkkeja, sillä en ollut ottanut mukaan kuin yhden suklaisen Oatlyn pillijuoman. Nolotti huono valmistautumiseni, joten otin vain pikkiriikkisen. Just sen verran että pysyin liikkeessä.

Mitä enemmän mullekin tuli kilsoja, sitä valoisimmiksi jutut alkoivat muuttua. Miltei valopäisiksi.


21:20
90 takana, 5 kiekkaa jäljellä. Vähän pimeää touhua. Upea vaalenapunainen auringonlasku tuli tervehtimään. Alive and kicking. Go girls!

Mukana kirittämässä oli myös Katja J, joka ei tarttunut valitettavasti filmille.  

Jäin jälkeen säheltäessäni FB-päivitysten kanssa. Ottaessani poppootamme kiinni, liityinkin toiseksi vikaa kierrostaan juoksevan turkulaisen Miikan kyytiin. En halunnut jättää häntä yksin pimenevään metsään. Juttelimme niitä näitä, jänistelystä ja muusta. Oli mahtava kokea hänen ilonsa maalissa. Lupasimme tavata seuraavan kerran 30.9. Turun juoksumessuilla. Siellä nähdään, Miikka! Sain olla todistamassa myös mahtavan Elken maaliintuloa vierestä käsin.

Lähdin kirimään kiinni ydinjoukkoamme, joka oli pujahtanut jo kisa-alueelta metsään. Ja arvata saattaa mitä tapahtui. Mä eksyin. Taas!

En uskaltanut lähteä yksinäni pimeälle metsätielle, vaikka aavistin sen olevan oikea reitti. Halusin pysyä valaistuilla poluilla. Jos yksi järkkäreistä ei olisi ollut kameransa kanssa keskellä polkua kuvaamassa maaliin menijöitä, olisin varmaan havahtunut vasta Pirkkolassa muutaman kilsan päässä.

Onneksi sain hahmotettua missä oikeastaan olin ja lähdin juoksemaan taas kerran vastakkaiseen suuntaan päästäkseni Erkun ja Mintun matkaan.

Meillä on nyt Venlojen viestin ydinporukka kasassa, sillä Katja J osoitti samanlaisia loistavia suunnistustaitoja pilkkopimeässä metsässä. Jos Tage ja tytöt olisivat seuranneet meitä, meidät olisi varmasti haettu nuuskukoirien avulla ryteiköstä ihmisten ilmoille.

22:30
Vika kierros alkaa. 98 kilometriä selätetty. Jaksaa, jaksaa!

Kyllä nämä tytöt maaliin asti pääsevät! Erkun ja Mintun yhteistyö on mieletöntä. Todellisia ystävyksiä isolla Yyllä. 

Luin ääneen Faceen kuvien alle kirjoitettuja kannustusviestejä. Pimeys, juoksun rytmissä heiluva kännykkä ja aikuisnäköni muuttivat ehkä hieman tekstejä, mutta ei sillä ollut väliä. Se, että siellä jossain yksi jos toinenkin tsemppasi ja ajatteli näitä masokisteja, lämmitti mieltä ja saivat liki sata kilsaa kantaneet jalat jatkamaan yhteistyötä vielä vikojen kilsojen verran.

Osa reitistä oli valaistua, mutta loppupätkä oli pelkkää pimeyttä. Mutta siellä kaukana näkyi valoa.
Se on maali!

22:48
- Mitä me saatiin ajaksi?
- Ämpäri.
100 kilsaa takana! Mielettömiä mimmejä!!!


Erkku oli huolissaan, josko he selviäisivät maaliin aikarajan puitteissa (max 15 tuntia). Pelko oli turha, sillä metsässä olisi voinut viettää vielä 23 min 20 sekuntia ja maali olisi ollut edelleen paikoillaan.

Tyttöjen oma tankkauspiste oli siirretty jo vikan kiekan aikana auton uumeniin. He saivat Peräkylän Ponnistuksen logolla koristellut ämpärit. Pikaiset halaukset ja järjestäjien kiittämiset. Sitten kaikki olivatkin valmiina lähtöön. Juoksusta väsähtäneet järjestivät mullekin kyydin, eli mun ei tarvinnut käyttää loistavia suunnistustaitojani dösäpysäkin etsimiseen.


Reitti

Kilpailu käydään 1,9443 km lenkillä, alustana suht tasainen sorapintainen ulkoilutie, yksi pieni nousu kierroksella. Kierroksia 51 ja rapioiksi jäävä matka juostaan alussa, vajaat kaksi kertaa 0,4569 metrin lisälenkki. Maali ja huoltoalue ovat vanhassa paikassa, lähtö 73,2 metriä maalista juoksusuuntaan. Reitti on virallisesti mitattu (Timo Marjomäki, 29.05.2014). 

100 kilometrin kisa on mielenkiintoinen ihmiskoe. Jokainen, jonka kanssa juoksin illan mittaan, reagoi koitokseen sadan kilometrin rajapyykin lähestyessä omalla tavallaan. Yksi oli Duracel-pupu, joka olisi voinut juosta siltä istumalta vaikka kotiin, toinen oli hiljaa. Kolmannella oli tunteet pinnassa ja neljännen ajatukset olivat jo seuraavassa päivässä. Yhteistä kaikille oli se, ettei yksikään valittanut. En kuullut kiroilua, enkä kitinää. Kaikki olivat selvästi sisäistäneet mihin leikkiin olivat lähteneet.

Mua oli odottamassa iltapala kotona. Mies oli napannut kauppareissulla mukaansa myös lakua, sillä arveli mun kaipaavan sitä pitkiksen jälkeen. Miten oikeassa hän olikaan!


Mitä muuta sain lauantailta kuin kaivatun pitkiksen? 
Leudossa kesäillassa koin tunteita laajalla skaalalla. Kylmiä väreitä kulki selkäpiitä pitkin kerran jos toisenkin. Sain todistaa vierestä mahtavaa onnistumisen riemua ja olla mukana tsemppaamassa juoksijoita eteenpäin kohti tavoitettaan. Ilta oli kaivattua yhdessäoloa mahtavien persoonien kanssa.

Jos läsnäolo, pälpätys tai ihan vaan hiljaa vieressä juokseminen auttaa ultraajia, olen jatkossakin valmis hyppäämään mukaan juoksemaan. Se aika on löydettävä hektisestäkin arjesta.

La 19.8. pitkis 10 kilsaa Paloheinään ja loput Masokistin Unelman reitillä | 34 km | 4:04:04 | 7:10 min/km + kävelyt päälle 

Ei kommentteja