Käyn sunnuntaisin läpi viikon lenkit, juostut ja juoksemattomat, ja suunnittelen seuraavan viikon treenit. Mennyt viikko ei ollut tällä erää mikään juoksun riemuvoitto pitkien työpäivien ja orastavan flunssan vuoksi, mutta olen pystynyt pitämään kiinni jokapäiväisistä kävelyistä. Jo pelkästään duunimatkoista saan kasaan päivittäin kuusi kilsaa, joka on parempi kuin ei mitään.
Kunto oli todellinen arvoitus ja miltei retuperällä. Ihmettelin maratonexpossa muita juoksijoita katsellessani, mitä ihmettä mä teen täällä. Miksi ihmeessä mä olen taas menossa juoksemaan maratonin?
Näihin aikoihin vuodesta sitä tuntee olevansa elämänsä vedossa, kun takana kokonainen juoksukausi ja puhuri on nakannut tältä erää siitepölyt muuttolintujen matkaan. Sillä tästähän kunto sen kun nousee kohti tulevan vuoden kisoja, suorastaan nousujohteisesti, eikö vaan.
Näillä samoilla aatoksilla olin taas kerran ilmoittautunut tuolle postauksen alun syksyiselle maratonille miltei vuotta aikaisemmin.
Maratonharrastukseni sai tavoitteellisen sävyn yhdeksän vuotta sitten, 44-vuotiaana. Kroppani ja pääni joutuivat aivan uudenlaiseen myllytykseen. Samaan syssyyn törmäsin mitä oudoimpiin oireisiin, jotka laitoin vuosia treenin piikkiin. Tutkimustuloksia tutkailleiden lääkäreiden mukaan syynä oli stressi, sillä mikään muu ei niitä selittänyt. Pari vuotta sitten oireeni saivat odottamani diagnosin. Gynekologi kuittasi yhden toisensa perään vaihdevuosioireiksi.
Kerroin innoissani alkuviikosta lapselleni, että menisinkin juoksemaan lauantaina puolimaratonin. Sen sijaan, että olisin kuullut innostuneen "voi kun kivaa", multa kysyttiinkin "miksi ihmeessä?".
Selitin, kuinka sain osallistumisen HOKAn kautta, eli pitäähän mun mennä, kun kerran ilmaiseksi pääsen. Vastaukseni ei kelvannut, vaan skidi jatkoi: "Niin, mutta siis miksi ihan oikeasti sun pitää mennä se juoksemaan?" Tähän mietin vastausta erityisesti muutaman päivän kuluttua Tikkurilaan matkatessani.
Miksi, totta tosiaan, mun täytyy olla aina niin innokas ilmoittautumaan, kun aina ennen kisaa tunne on aivan jotain muuta?
Tapahtumapaikka: Myyrmäki, bussipysäkkI
Aika: noin klo 8:40
Paikalla: minä ja eräs toinen
Kello on 16:30 huhtikuisena sunnuntai-iltana. Löhöän sohvalla suihkunraikkaana, yöpuku päällä ja yövoide naamalla. Pohdimme skidin kanssa perusteluja kannabiksen laillistamisen puolesta ja sitä vastaan huomista koulussa pidettävää väittelyä varten. Muuhun en nyt taipuisikaan, sillä viikonloppu on vaatinut veronsa.
Kun lupauduin mukaan HCR:n reittikatselmuksen vetäjäksi, en tajunnut tsekata kalenteria. Helsinki 10 osui sopivasti edelliseen iltaan, mutta hei, olenhan mä ennenkin raastanut kroppaani juoksulla. Mutta kun siihen osui vielä HOKA-promo Intersportissa, tiesin, ettei viikonloppu päästäisi mua helpolla.
Kello on neljä yöllä ja ahdan sämpylää kitaani hiljaisuuden vallitessa, vessanpytyllä istuen. Kylppärin valot häikäisevät unisia silmiäni, enkä ole varma, josko ne kannattaisi pitää auki tai kiinni. Menen takaisin sänkyyn odottamaan yön kolmatta herätystä. Enköhän mä ehdi ajoissa maratonin lähtöön, vaikka jatkaisinkin hetken yöunia.
Jos olisin tajunnut ilmoittautuessani Riian maratonille, että lähtö on jo klo 7:05, olisin kenties jättänyt painamatta enteriä. Täällä sitä nyt kuitenkin oltiin, rättiväsyneenä ihan omasta syystä.
Kerroin työkaverilleni, ettei mua keljuttanut, vaikka surkea sää osuikin samaan ajankohtaan lomani kanssa. "Tarkoitatko hellejaksoa?" hän kysyi. Ei, en todellakaan. Odotan kesää yhdeksän kuukautta vuodesta. Rakastan aurinkoa ja lämmintä kesätuulta. Valoa ja hellejuoksusta litimärkiä vaatteita.
En jättänyt lenkkejä helteen takia väliin, mutta huomasin äärimmäisten olosuhteiden vaativan parempaa valmistelua, kuin mulla on tapana. Niinpä juoksu ei ollut aina helpoimmasta päästä, taisinpa jopa vihata yhdellä pitkiksellä jokaista askelta. Lenkkien mittakaan ei ylttänyt sille tasolle, mitä olin ajatellut. Mutta skidini sanoin, oma vika pikku sika.
Alla neljä lenkkiä, joista pari sain pelastettua lennosta, mutta niistä pieleen menneistäkin opin tulevien hellekesien varalle.
Viikko sitten vietin viimeistä lomapäivää tämän kesän osalta. Olen etuoikeutettussa asemassa, sillä mulla on duuni, josta olla lomalla. Lisäksi palkallinen loma ei ole itsestäänselvää sekään, varsinkaan vast´ikään työt aloittaneena. Onnekseni olen töissä yrityksessä, jossa ymmärretään levon ja loman merkitys työpanokselle ja kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille.
Tänä syksynä olisi mahdollisuus päästä juoksemaan veteraanien EM-maraton miltei naapurissa, Jyväskylässä. Jätän sen suosiolla väliin, sillä viimevuotinen Finlandia Marathon oli henkisesti ja fyysisesti liian raskas kantaa, eikä aikaa ole kulunut tarpeeksi. Nyt on kuitenkin oikea hetki syyskuussa kirjoittamani postauksen julkaisemiseen.
Juoksu toi meidät tavallaan takaisin yhteen. Olimme tavanneet edellisen kerran varmaan parisenkymmentä vuotta aikaisemmin, mutta tiesimme toki toistemme vaiheista työssä ja vapaa-ajalla. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että hän oli myös joutunut työttömäksi, itse asiassa tapaamistamme edeltävänä päivänä.
Juoksupiireistä tuttu Jupe, ikuinen ilopilleri ja takaperinkin juokseva maratoonari, antoi aikanaan parhaan mahdollisen ohjeen tällaiselle kaltaiselleni peruslaiskalle juoksijalle. Se meni vapaasti lainaten seuraavanlaisesti:
"(Suunnitellulle) lenkille ei ole pakko mennä, mutta lenkkivaatteet on laitettava päälle."
Leppoisat lenkit ja auringonpaisteen päihittivät tällä viikolla kaksi merkittävää asiaa. Sain poistaa vihreän rinkulan kuvastani LinkedInistä, sekä lopettaa työpaikkavahtien sähköpostitilauksen.
Fiksu poikani totesi aamulla lähtiessään kouluun: "Kun ne sun entiset duunikaverit sanoivat kesällä, että nyt sulla on kerrankin kunnolla aikaa lomailla, niin oikeasti se loma alkaa vasta nyt, kun tiedät, että kohta pääset taas töihin."
Fiilisjuoksija ja elämäntapamaratoonari. Sykkeiden tuijottelija. Yöjuoksija, avantouimari ja kahden teinin äiti. Takana 39 täyspitkää ja katse seuraavassa. HOKA-lähettiläs | pikkuliten(a)gmail.com
